Mitä Valko-Venäjällä tulee tapahtumaan?

Monet ovat viime vuorokausien aikana pohtineet, jos Valko-Venäjän värivalankumous voisi seurata samaa kehitystä kuin Baltian Laulava vallankumous, Ukrainan Oranssi vallankumous, tai Georgian Ruusuvallankumous. Nehän johtivat kaikki mullistaviin muutoksiin, joissa johtajat vaihdettiin ja vanha yhteistyökumppani muutettiin uusiksi. Seurakunnat ja uskovat saivat mahdollisuuden välittää uskon sanomaa julkisemmin: Lapsityö mahdollistettiin kirkoissa, Raamattujen ja kristillisen kirjallisuuden maahantuontirajoitukset poistettiin samanaikaisesti kun evankeliointi ja lähetystyö sallittiin. Kaikki vakaumuksensa tähden vangitut kristityt vapautettiin melkein yhtä aikaa. Tuleeko tämäkin tapahtumasarja toteutumaan Valko-Venäjällä?

Valko-Venäjän vallankumouksessa on tärkeä elementti, josta en ole vielä kuullut kenenkään mainitsevan ja jonka myös kaikki niin sanotut asiantuntijat ovat unohtaneet analyyseissään. Tämä seikka on etninen tekijä, tai vaikutin, joka eroaa Tallinnan, Riian, Vilnan, Kiovan ja Tbilisin tapahtumista – ainakin silloin kun puhutaan Minskin mielenosoituksista. Etninen vaikutin puuttuu lähes kokonaan sieltä ja se voi samalla myös heikentää Valko-Venäjän muutosprosessin tunnelatausta.  

Ainoastaan 23 prosenttia Valko-Venäjän asukkaista vahvistaa valkovenäjän äidinkielekseen. Samanaikaisesti tulisi huomioida että valkovenäjä on yhtä lähellä venäjää kuin ruotsin kieli norjaa ja selvä enemmistö 23. prosentista puhuu myös venäjää murtamatta. Heidän venäjänkielen taitonsa on paljon parempi kuin Baltian tai Kaukasuksen asukkailla, joilla etnisyys on myös yhdistävänä tekijänä paljon vahvempi kuin tämän päivän Valko-Venäjällä. Lisäksi Valko-Venäjän siteet Venäjään ovat paljon vahvemmat kuin esimerkiksi Baltian.

Tämä vaikuttaa siihen, ettei kansallinen identiteetti ole läheskään yhtä vahva kuin Ukrainassa. Se oli varsin dominoiva tekijä myös Virossa, Latviassa, Liettuassa ja Georgiassa, koska Neuvostoliiton vähemmistöt (ei-venäläiset) kokivat itsensä syrjityksi ja jopa sorretuksi etnisyytensä vuoksi. Siksi kansallinen kieli ja kulttuuri antoivat aivan erityisen sysäyksen yhteiskunnan demokraattisessa uudentumisprosesseissa. Tämä nimittäjä ei ole nyt läheskään yhtä näkyvä Valko-Venäjällä. Sen vuoksi uskon sen haittaavan opposition valtapyrkimyksiä.  

Neuvostoliitossa yritettiin 70 vuoden ajan muodostaa itäistä globalisaation muunnelmaa, jossa kommunistista ideologiaa hyödyntämällä ruvettiin ”luomaan” uutta neuvostoihmistä ja tehdä venäjästä koko kansan yhteistä pääkieltä. Kulttuuripolitiikkaa ja taloutta ei ollut tarkoitus johtaa Brysselistä, vaan Moskovasta. Kansoja ruvettiin assimiloimaan siirtämällä Venäjältä väestöä uusille, miehittämille alueille, samanaikaisesti kun suuret määrät Baltian, Kaukasian, ja Ukrainan väestöä karkotettiin Itä-Venäjälle sulautumaan valtaväestöön. Tarkoituksena oli venäläistää virolaiset, latvialaiset, liettualaiset, ukrainalaiset, georgialaiset … ja myös muut vähemmistöt.

Kansalliset ongelmat muodostuivat aikaisempien vallankumousten pääkysymykseksi. Protesteja vahvisti se, että Kreml rasitti muita tasavaltoja suhteettoman korkeilla maksuilla ja veroilla. Vähemmistöjen luonnonvaroja kuljetettiin Venäjälle lähes loputtomiin. Viranomaiset vähät välittivät siitä, että luontoa rasitettiin liikaa esimerkiksi Itä-Virossa, Uzbekistanissa ja Siperian vähemmistökansojen alueilla. Hantien ja Mansien autonomisessa piirikunnassa öljynporaukset saastuttivat esimerkiksi pohjavedet ja tuhosivat poronhoidolla, kalastuksella ja metsästyksellä itsensä elättävien alkuperäiskansojen laidunalueet ja vesistöt niin, että näiden kansojen tulevaisuus on pitkässä juoksussa uhattuna.

Voitaisiin väittää, että näiden niin sanottujen ”elvytyspakettien” tarkoituksena oli pelastaa Neuvostoliiton talous ja rupla valuuttana, sekä vahvistaa ideologiaa, niin että heidän tavoittelemansa rauhan valtakunta olisi voitu helpommin saavuttaa. Sen piti sitten luoda kehykset idän maapalloistumiselle ja uudelle yhteiskunnalle, jossa heidän kasvattamansa neuvostoihminen olisi voinut hallita.

Valko-Venäjän kielellinen ja kulttuurinen läheisyys Venäjään vaikeuttavat Minskin mielenosoittajien separatistisia aikeita. Myös Kremlin johto kokee sukulaisuutta ”valkoisiin venäläisiin”, vaikka Aleksandr Lukashenkolla on ollut omat konfliktinsa Vladimir Putinin kanssa. Käsitykseni on että valkovenäläiset pikemminkin osoittavat mieltään diktaattoria ja diktatuuria, sekä demokratian ja kansainvälisyyden puutetta vastaan, kuin etnistä syrjintää tai sortoa huomioiden. Tämä tarkoittanee sitä, ettei etninen nimittäjä vaikuta samalla tavalla Minskin mielenosoituksissa kuin Laulavan ja Oranssin vallankumouksen yhteydessä.

Nyt kun Venäjä jarruttaa Valko-Venäjän separatisteja, jää jäljelle kysymys: Riittävätkö mielenosoituksien voima ja intensiivisyys murtamaan ne historialliset perinteet, jotka Kreml on vuosikymmenien aikana rakentanut. Valko-Venäjähän ei ole ollut ainoastaan yksi Neuvostoliiton 15 tasavallasta. Se oli myös monessa suhteessa yksi neuvostoajan älymystön ideologisia keskuksia, jossa monet turvallisuuspoliisin ja johtavan puolueen kouluista sijaitsivat. Nämä seikat ovat erityisellä tavalla vahvistaneet viranomaisten kontrollimekanismeja Valko-Venäjällä. Näin ollen demokratian tie vaikuttaa Minskissä kivisemmältä kuin mitä se aikoinaan oli Baltiassa, Kaukasiassa, tai Ukrainassa.

Näen tällä hetkellä oikeastaan vain kaksi oletettavaa skenariota Valko-Venäjän tapahtumille: Lukashenko joko voittaa taistelun kansaa vastaan, tai sitten Venäjä – ottaen oppia Ukrainan tapahtumista – tulee vaihtamaan itselleen luotettavat henkilöt nykyisen presidentin ja maan hallituksen tilalle toivomallaan tavalla. Pahimmassa tapauksessa tämä luo tulevina kuukausina paljon ristivetoa ja poliittista turvattomuutta, sekä Baltiassa että Ukrainassa. Ei voi myös poissulkea, etteikö meidän Eurooppamme tule muuttumaan ja natisemaan liitoksissaan näiden prosessien yhteydessä, varsinkin Itämeren alueella. EU:n mahdollisuudet käsitellä näitä haasteita tulevat olemaan todella vaikeita.    

Kun tällaiset mullistukset kohtaavat, meidän vastuumme kristittyinä kasvaa – dramaattisesti. Uusia mahdollisuuksia saattaa avautua, sekä kotimaassamme että idässä. Nyt kristikunnan täytyy rukoilla ja paastota – oikein kunnolla. Monille tämä myllerrys on elämän ja kuoleman kysymys. Siksi meidän tulisi erottaa enemmän aikaa Herramme Jeesuksen Kristuksen kanssa, niin että voisimme pyhittäytyä ja valmistaa itseämme palvelukseen. Ajatelkaa jos vaikka suuri herätyksen aika odottaa meitä! Toiveeni on että voisimme antaa entistä enemmän ajastamme ja voimavaroistamme Jumalan palvelemiseen. Näin voisimme helpommin kohdata vakaviakin tapahtumia, kun rintamalinjat hitaasti lähestyvät meidän omaa maatamme.   

Rauli Lehtonen