Valko-Venäjä – Euraasian Betlehem ja perunan luvattu maa

Kun lukiossa rupesin opiskelemaan venäjää, sain juutalaisen opettajan, jonka sukujuuret johtivat Pinskiin. Vieläkin muistan miten hän ensimmäisellä oppitunnillaan opetti meille sanan bulba, mikä Valko-Venäjällä tarkoittaa perunaa. Myöhemmin hän kertoi meille, että Valko-Venäjä on perunan luvattu maa ja että siellä on ainakin sata erilaista tapaa valmistaa bulbasta ruokaa – onhan se kansallisten ruokien tärkein ainesosa.

Vaikkeivat valkovenäläisten gastronomiset erikoisuudet kuuluneetkaan koulun varsinaiseen opetussuunnitelmaan, muistan nämä tapahtumat varsin yksityiskohtaisesti. Ehkä juuri siksi että tämä opettajani oli yksi kaikkein parhaista, mitä minulla on ollut koko 20-vuotisen opiskelu-urani aikana. Hänen reipas kävelytapansa pitkin koulun käytävää, tuntuu edelleen kuin eilen tapahtuneelta. Muistan hänen kaareutuvan pyöreähköt silmälasinsa ja senkin miten hän opetti meille sanan ”avain” – kljutsh – juuri silloin kun hän avasi luokkahuoneemme oven ensimmäistä kertaa.

Tästä elokuisesta päivästä tulee tänään kuluneeksi tasan 50 vuotta. Sen jälkeen valkovenäläiset ovat seuranneet minua monilla eri matkoillani sekä Euroopassa että Aasiassa, tai vain yhtä äkkiä ilmestyneet jostain seuraani. Tuntuu joskus siltä kuin heitä olisi joka puolella. Toisinaan jopa ihmettelen mistä heitä riittää maailman unohdetuimpiinkin kolkkiin. He ovat reilun suoria luonteeltaan, siistejä ja slaavilaisista ehkä kaikkein ahkerimpia – jotkut kutsuvat heitä Itä-Euroopan saksalaisiksi. Minun maailmassani he ovat olleet esimerkkinä monille ihmisille, jotka ovat etsineet Jumalaa ja vapahtajaamme Kristusta.

Kun minut joitakin vuosia sitten kutsuttiin puhumaan Valko-Venäjän Helluntaiunionin työntekijäpäiville, hämmästelin heidän hienosti organisoitua toimintaansa. Heidän 500:een seurakuntaansa kuuluu yhteensä 54 000 aktiivijäsentä. Käytännössä se tarkoittaa, että se on prosentuaalisesti (väkilukuun sopeutettuna) yksi suurimmista entisen Neuvostoliiton alueen herätysliikkeistä, ehkä jopa suurin. Lapsi- ja nuorisotyössä on yli 1300 opettajaa ja 15 000 lasta nopeasti kasvavassa toiminnassa.

Määrätietoinen evankelioimistyö on vienyt sanomaa ”Bulban maasta” rajojen ylitse, niin että lähetyssaarnaajia on lähetetty muun muassa Belgiaan, Norjaan, Portugaliin, Montenegroon, Kiinaan, Intiaan, Stan-valtioihin, Venäjälle, Amerikkaan, Burkina Fasoon ja myös muihin Afrikan maihin, ottaakseni nyt vain muutamia esimerkkejä. Mielenkiintoinen kysymys on oikeastaan, kuinka monella Euroopan kirkkokunnalla on prosentuaalisesti yhtä paljon aktiivijäseniä, jotka määrätietoisesti pyrkivät istuttamaan seurakuntia, sekä kotimaassa että ulkomailla?

Kuuluisaa Valko-Venäjän väestöä
Yksi Valko-Venäjän ehkä mielenkiintoisimmista paikkakunnista on Pinsk. Harva kuitenkaan tietää mitään tästä noin 135 000 asukkaan kaupungista. Silti Euroopasta tuskin löytyy yhtään paikkakuntaa, jossa kokoonsa nähden on syntynyt niin monta kuuluisaa juutalaista vaikuttajaa.

Pinsk on ollut Israelin ensimmäisen presidentin, Chaim Weissmannin, kotikaupunki. Siellä asui myös Israelin legendaarinen pääministerinä useita vuosia toiminut Golda Meir. Melkein koko Israelin ensimmäinen halllitus oli kotoisin Pinskistä, ei kuitenkaan Menachem Begin, joka syntyi noin 120 km sieltä sijaitsevassa Brestissä. Israelin entinen presidentti Ezer Weissman oli kuitenkin kotoisin Pinskistä, niin kuin myös monet nykyisin hallituksen jäsenten esivanhemmista.

Kuuluisien valkovenäläisten listaan voisi vielä lisätä poliitikot Aleksandr Lukashenko, Sviatlana Tsikhanouskaja ja Andrei Gromyko (joka erään puoluesihteerin mukaan – en nyt tässä kerro hänen nimeänsä – sanottiin olevan niin lojaali kommunistipuoluetta kohtaan, että jos hän olisi pyytänyt Gromykoa istumaan paljaan takapuolensa kanssa jääkuution päälle, niin hän olisi sen tehnyt), taiteilija Marc Chagal, voimistelija Olga Korbut, Arsenalin entinen jalkapallonpelaaja Aleksandr Khleb, tennispelaaja Maksim Mirnyj, kirjailijat Vassilij Bykov ja Svetlana Aleksijevitsh (voitti Nobelin palkinnon vuonna 2015), tai 16-17/5 vuonna 2009 Euroviisut voittanut (Norjassa asuva) Aleksandr Rybak. He eivät kuitenkaan ole tehneet sitä kaikkein syvintä vaikutusta omaan elämääni …  

Ehkä Tshernobylin ydinvoimalan onnettomuus, joka levitti saasteita eri puolelle Valko-Venäjän aluetta, on se tapahtuma mikä on voimakkaimmin ravistellut ”valkovenäläistä sydäntäni”. Ajattelen sotilaiden valvomia tiesulkuja eteläisen Valko-Venäjän Khojnikin kylän lähettyvillä. Niiden tauluihin on kirjoitettu ”radioaktiivinen alue, pääsy kielletty”, ei saa kävellä, eikä ajaa rajan yli suljettuun vyöhykkeeseen …

Kuitenkin sieltä löytyy ihmisiä, jotka tiepuomeista huolimatta ja radioaktiivisista vyöhykkeistä välittämättä ovat uhanneet kaikkia vaaroja ja muuttaneet alueelle. Kymmeniä, ehkä satoja ihmisiä elää pysyvästi kielletyllä vyöhykkeellä, koska he ovat vaihtoehtojen puutteesta päättäneet olla elämänsä viimeiset vuodet kotikonnuillaan, susien ja villisikojen asuttamilla alueilla. He eivät enää välitä siitä, jos vaikka suuret säteilyannokset aiheuttaisivat heille syöpää, tai aneemisia sairauksia.

Pyydän anteeksi hypoteettista kysymystäni, mutta … hm … Kuka voisi lähteä vyöhykkeelle julistamaan evankeliumia – niille, jotka ovat valinneet osakseen kuoleman? Kuka kertoisi evankelioimattomille kansoille, että Kristus on antanut elämänsä antaakseen toivoa ja välittääkseen rauhaa? Kenet voimme lähettää moraalittomuuden ja synnin saastuttamille alueille?

Siperian unelmani
Murrosiän aikoihin minulla oli salainen unelma, josta en uskaltanut kertoa kenellekään: Halusin nähdä Baikaljärven joskus elämäni aikana. Rehellisesti haluan tunnustaa, että minua hiukan hävetti kertoa siitä ystävilleni – ei niin kuin oikeastaan ollut soveliasta mainita toiveestaan matkustaa Siperiaan, kun valkovenäläisillä, inkeriläisillä ja virolaisilla ystävilläni oli esivanhempia, jotka oli karkotettu vankileireille ja näin myös pakotettu 50-60 asteen talvipakkasiin. Kaukana idän mailla heidän matkasauvansa oli laskeutunut tien varteen. Vain tuulen piinaavat ristit muistuttivat tundran lakeuksilla heidän liian aikaisin päättyneestä elämästään.

Tiesin kuitenkin että oli olemassa myös toinen Siperia – kauniimpi, jumalallisempi: 460 eri kasvislajia, joita ei löytynyt mistään muualta maailmasta, yli 760 ainutlaatuista kala-, eläin- ja hyönteislajia, jotka elivät Baikalin lähiympäristössä, sekä 17 prosenttia koko Tellusplaneetan makeasta vedestä, jonka Jumala oli luonut 1700 metriä syvään ”vesisäiliöön” Burjatian autonomisen tasavallan alueelle. Sieltä otinkin yhdellä matkallani vettä pullooni, jonka onnellisena toin työpöydälleni Tukholmaan.

Kun tulin uskoon, sain kuulla järven ympärillä asuvasta buddhalaisesta kansanheimosta – burjaateista – jotka eivät olleet kuulleet Kristuksesta. Ne iskostuivat tajuntaani erityisenä haasteena. Ajattelin jos vaikka voisin tehdä jotain heidän hyväkseen, ehkä saisin vielä kertoa heille Jeesuksesta!

Noin 20 vuotta näiden tapahtumien jälkeen laskeuduinkin sitten Burjatian pääkaupungin, Ulan-Uden lentokentälle yli 50 asteiseen pakkasaamuun. Terminaalissa minua odotti ryhmä valkovenäläisiä lähetyssaarnaajia, kello kuuden aikaan aamulla: Ivan Martshuk, Sergej Ustjuzhanin, Tatjana Protsenko, Mikhail Koval, Svetlana Gribko. Pyhä Henki oli kutsunut heidät palvelukseensa. Heidät oli vallannut halu julistaa ”valtakunnan evankeliumia” kansoille, ennen kuin Jeesus tulisi takaisin.

Vasta tämän ensimmäisen Siperian viikkoni aikana oivalsin, että valkovenäläiset sanansaattajat olivat saaneet muuttaa monien ihmisten kohtalon. Itse asiassa kokonainen kansa – burjaatit – oli saanut juuri heidän kauttaan uuden toivon elämälleen. Näin heidän menestystarinansa alkoikin ja on oikeastaan jatkunut ihan meidän päiviimme saakka. Myöhemmin sain tavata myös muita lähetyssaarnaajia Valko-Venäjältä monissa muissakin maailman kaupungeissa: Shanghaissa, Brysselissä, Moskovassa, Tashkentissa, Tbilisissä, Haitilla, Vestbyssä, Kotorissa, Vladikavkazissa, Philadelphiassa … Onkohan edes paikkaa, jossa heitä ei olisi. Emme vain tiedosta heidän läsnäoloansa.

Valko-Venäjä = Betlehem

Näitä asioita mietiskellessäni käsitin, ettei Valko-Venäjä ollut ainoastaan bulban luvattu maa, vaan myös Betlehem, eli leivän talo. Hebreaksi sana ”beet” tarkoittaa taloa ja ”chlem” leipää. Tuoreet tutkimukseni osoittavat että Neuvostoliiton vuosina 1947-1987 lukuisat lähetysjärjestöt salakuljettivat lähes miljoona Raamattua, Uutta testamenttia ja raamatun osaa Puolan kautta Valko-Venäjälle. Sieltä Jumalan Sanaa vietiin eteenpäin Neuvostoliiton muihin tasavaltoihin. Valko-Venäjästä tuli näin koko imperiumin ”leipävarasto” – tai oikeammin: Betlehem.

Valitettavasti historia kuitenkin kertoo meille, ettemme ole oppineet mitään historiasta! Mutta ajattele jos vaikka neuvostoajan tapahtumat voisivat jollain tavalla vielä kertaantua. Kuvitellaan että Minskin, Brestin, Baranovitshin, Vitebskin ja vaikkapa Pinskin kristityt voisivat uudestaan antaa meille ”avaimet” jumalalliseen leipävarastoon. Näin he voisivat inspiroida meitä lähtemään hengellisesti saastuneille vyöhykkeille ja alueille, joissa ihmiset ovat menettäneet toivonsa ja odottavat vain omaa kuolemaansa.

Tehkäämme Kristuksen nimi tunnetuksi kaikkien kansojen parissa – myös Balkanilla, Kaukasiassa, Siperiassa ja Volgan alueella. Tehkäämme se yhdessä valkovenäläisten kanssa. Silloin suuri Jeesuksen antama lähetyskäsky saataisiin nopeammin päätökseen, eikä sillä olisi oikeastaan enää mitään merkitystä, kuka oikeasti voitti Valko-Venäjän presidentin vaalit, tai kenestä tulee Amerikan seuraava presidentti. Näin ainakin minä ajattelen tästä asiasta.

Rauli Lehtonen