Kuukauden uutinen – Alaskan kristityt kantavat aseita

Henkilökohtaista asiaa tulevaisuudesta 
Blogini ensimmäisen viikon aikana yli 500 henkilöä on lukenut viestejäni ja/tai antanut palutetta pohdiskeluihini. Parhaimpana päivänä yli 85 heistä/teistä kävi sivuillani. Kiitän teitä kaikkia, olen kiitollinen ystävyydestämme.
Alla oleva juttuni jää nyt ilmeisesti viimeiseksi minun Alaskan ja Kanadan matkaltani – ainakin tällä kertaa. Ensi kerralla aion kirjoittaa blogia Tallinnan Olevisten kirkon herätys- ja lähetyskonferenssista 13-15/9, jonne minut on kutsuttu mukaan. Se on eräänlainen 40-vuotis muistelo, jolloin juhlitaan myös ”Niilo Yli-Vainion ajan herätystä”, joka oli samoihin aikoihin Suomessa 1970- ja 1980-luvulla. Monien seurakuntien jäsenluku tuplaantui näihin aikoihin. Isälläni oli mahdollisuus työskennellä viisi vuotta yhdessä Yli-Vainion kanssa Boråsissa 1960- ja 1970-luvulla – jolloin me vielä olimme nuoria. Finska Filadelfiassa Tukholmassa kastettiin yli 800 (kahdeksansataa) uskoon tullutta näihin samoihin aikoihin, noin kahdentoista vuoden aikana. 

20/9 ilmestyvän blogini yhteydessä haluan ensimmäistä kertaa kirjoittaa ihmisistä, jotka ovat merkinneet minulle paljon vuosien aikana ja myös olleet minulle esikuvina. Mitä sanot otsikoista: kuukauden ystävä, kuukauden uutinen, kuukauden pohjanoteeraus ja kuukauden kuva? Haluan nämä nimikkeet kytkeä jotenkin lähetystyöhön, itäisiin maihin ja ehkä myös sukulaisiin, jotka aina ovat olleet sydäntäni lähinnä. Olet tervetullut kommentoimaan tekstejäni ja osallistumaan yhteiseen pohdiskeluun.

Alaskan kristityt kantavat aseita

Eräällä paikkakunnalla autonkuljettajamme nosti jumalanpalveluksen jälkeen oikean käden alla olevan tuen autossaan. Omassa Volvossani säilytän samassa paikassa mollivoittoisia suomalaisen ja venäläisen musiikin helmiä, joita silloin tällöin kuuntelen. Tiedätte varmaan nuo hidastahtiset ylistyslaulut, joita milloinkaan ei lauleta ruotsalaisissa kirkoissa. (Vanha työtoverini Reijo Tiainen kutsuu näitä säveliä ”itsemurhamusiikiksi” ja varmasti nimitys pitää paikkansa, koska monet seurakunnassamme ovat melkein valmiit antamaan henkensä sen tähden, että saisivat laulaa näitä venäläistä ja juutalaista kansanmusiikkia muistuttavia säveliä.) Mutta auta armias, yhtä äkkiä huomaan että CD-levyjen sijasta käsivarteni alta löytyykin ihan oikea pistooli. Ystäväni pyytää minua ystävällisesti ottamaan sen käteeni ja kokeilemaan sitä. Vastaan kuitenkin leikillisesti, etten voi koskea siihen – eihän minulla ole aseenkantolupaa.

Aivan selvästi se oli hänelle arvokas. Uskon että hän oli maksanut siitä sievoisen summan. Hän väitti sen antavan hänelle turvaa ja olihan Alaskan väkivaltarikokset alhaisia määrältään. Kukaan ei uskalla tehdä väkivaltaa kenellekään, koska silloin saattaisi saada ”kuulan kalloonsa”. Hän lisäsi vielä, ettei osavaltiossa ollut mitään vaatimuksia aseenkantoluvista.

Matkani alkuvaiheessa nukuin erään perheen pojan huoneessa, jossa oli kivääri kirjoituspöydällä, valmiina. Kokouksen jälkeen minut ja matkakaverini kutsuttiin ampumaradalle kilpailemaan … Vaikka suomalaiset ovatkin voittaneet useita kultamitaleja olympialaisissa ammunnan eri lajeissa, koin itseni yhtä äkkiä hyvin väsyneeksi. Silmieni edessä melkein musteni ja keksin kertoa heille, että minun pitäisi nousta aamulla aikaisin ylös ja ettei sen vuoksi oikein olisi viisasta lähteä ammuskelemaan. Olihan onni, että juuri siinä hetkessä keksin tämän siviilipalvelun käyneelle sopivan tekosyyn.

Kun perheen nuori äiti vei minut lentokentälle seuraavana aamuna, niin hänkin oli aseistettu – kuvittele miltä kaunis, nuori, ukrainalainen 20-vuotias tyttö näyttää. Hän ajelee amerikkalaisella kuorma-autolla lentokentälle, kaksi pikkulasta takapenkillä (ei lavalla) … ja pistooli oikean käden tuen alla … Millaisiin ajatuksiin tämä kokemus johdattelisi sinua?

Olin oikeastaan hiukan epävarma siitä, jos kaikki tämä yhtään lisäsi turvallisuuttani. Kyllähän minun olisi pitänyt olla tosi rauhallinen, mutta silti tuntui kummalliselta. Ostoskeskuksissa, ravintoloissa ja ”joulupukin maassa” näki ihmisiä aseiden kanssa, melkein joka puolella. Päivisin he tosin saattavat kohdata karhun, suden, hirven tai kauriin, mutta silti. Karhut voivat joskus jopa kurkistella ikkunoista sisään ja katsella ihmetellen, mitä äitikullat puuhailevat keittiöissään. Ehkä hän leipoo mustikkapiirakkaa, tai täyttää joitain makupaloja hunajalla. Koskaan ei tiedä. Jos kokee itsensä uhatuksi ja joutuu vaaralle alttiiksi, mitä sitten? Silloin ehkei ensimmäiseksi ajattele Mooseksen Siinailla saamia kivitauluja, tai viidettä käskyä – joka muuten sanoo: älä tapa!

Kun myöhemmin illalla joudun teologiseen keskusteluun aseista ja niiden käytöstä, minulle kerrotaan, että Jeesuskin oli käskenyt opetuslasten ottamaan miekan mukaansa, ettei … Yrittäkääpäs löytää nämä raamatunjakeet ja hiukan mietiskellä niiden sisältöä. Mitä ne oikeastaan tarkoittavat? Opetetaanko meidän raamattukouluissamme niistä? Tiedän että yhden Ukrainan raamattuinstituutin rehtori on aktiivinen suojeluskunnassa ja monet neuvostoajan vaimot – kuunnelkaapas nyt tarkkaan: Heitä opetettiin kokoamaan Kalashnikovin konepistooli minuutissa ja lataamaan se. Se kuului tärkeimpiin genderuudistuksiin, joilla pakotettiin myös ”heikoimmat astiat” valmistautumaan isänmaan puolustamiseen imperialistista ja uhkaavaa Amerikkaa vastaan.

Kun muutaman päivän olin märehtinyt näitä kokemuksiani, Uusi Tie otti minuun yhteyttä ja halusi lausuntoa sadoista kirkkojen polttamisista, räjäytyksistä, ampumisista ja hyökkäyksistä eri puolilla Eurooppaa. Tarvitsevatko kirkkojen vahtimestarit koulutusta turvallisuuteen liittyvissä kysymyksissä estääkseen terroristihyökkäyksiä lapsiamme, veljiämme ja sisariamme kohtaan? Täytyykö Ukrainan kristittyjen puolustaa maataan asein, kun Venäjä hyökkää ja miehittää sille kuuluvia alueita, vai …?

Kysymyksen voi myös kääntää toiseksi: Miksi yleensäkään pitäisi puolustaa maiden rajoja, kun ulkovalta hyökkää, jos kerran globalistit väittävät, ettei ole mitään aitoa suomalaista tai ruotsalaista. Eihän kannata uhrata varoja maan puolustukseen, jos ei ole mitään kansallisesti arvokasta, tai erityisiä perinteitä, joista olla ylpeitä, tai joita kannattaisi säilyttää. Miksi tulisi antaa henkensä isänmaan puolesta, jos sitä ei rakasta? Eikö olisi parempi vain luovuttaa, vähän niin kuin Suomen linnan ylin komentaja Carl Olof Cronstedt teki, kun hän luovutti Suomen vuonna 1809 ja periaatteessa jätti isänmaamme Venäjän haltuun ilman taistelua?

Nämä kysymykset vaikuttavat erityisesti, kun päädyn valintaani kuukauden uutisesta. Jään pohtimaan sitä, tarvitsevatko Alaskan kristityt todellakin aseita taatakseen turvallisuuden vaimoilleen ja lapsilleen. Enkä valitettavasti edes pitkän mietiskelyn jälkeen osaa sanoa onko asia todella näin.

… kirjoittaa Rauli Lehtonen, joka itse kieltäytyi aseista ja näin välttyi ryömimästä Bodenin savisessa liejussa, AK 4 selässään.