Matkalla Alaskaan

Istun tällä hetkellä Kööpenhaminan lentokentällä ja kirjoitan elämäni ensimmäistä blogia – tuntuu hyvältä. Ajattelin kirjoittaa sitä noin kerran kuukaudessa. Viimeistään joka kuukauden 20. päivään mennessä meinaan kyhätä uuden tekeleen, ellen sitten ole pidemmillä matkoilla, jolloin aikani saattaa käydä pitkäksi, eikä ole mitään tekemistä. Silloin naputtelen koneeseeni solkenaan tekstiä – saat olla mukana näkemässä, lukemassa ja joskus jopa kuuntelemassa. Hajuaistin elämyksiä en pysty lupaamaan ennen kuin digitekniikka saavuttaa toivomani tason. Yritän säilyttää tämän rytmityksen siihen saakka, kun muutan autuaille metsästysmaille taivaaseen. Tervetuloa mukaan!

Monta kertaa olen elämäni aikana kysellyt mielessäni, miltä mahtaa tuntua, kun matkustaa Alaskaan. Aina kun olen ajatellut venäläisten amerikkalaisille myymää maa-aluetta, olen toivonut, että pääsen sinne silloin kun on kylmää ja paljon lunta. Puitteet pitäisi olla aivan samat kuin mitä kerran koin Siperian pienessä Turuhanskin kylässä, jossa Josef Stalin vietti vuosiaan karkotuksessa jo ennen Venäjän vallankumousta.

Turuhanskissa löin muuten pakkasennätykseni. Siperian mökkien seinillä mittarit näyttivät -57 astetta. Linnut kuolivat, autot lakkasivat toimimasta ja pikkulapset kiipesivät talojen katoille pissaamaan. Nestemäinen lirutus muuttui ohueksi keltaisenväriseksi jääpuikoksi ennen kuin se kosketti maata – muutos oli varsin yllätyksellinen ja tapahtui nopeammin kuin mitä mielikuvitus olisi osannut aavistaa.

Päivää ennen kuin lähdin Göteborgin Landvetteristä kohti Amerikan Yhdysvaltoja, huomasin säätiedotuksista, että asteet jäävät kokouskiertueeni yhteydessä viiden viiva kymmenen asteen haarukkaan. Petyin kovin ja rupesin mielessäni pohtimaan miten nostaisin haasteiden tasoa kaksi viikkoa kestävän matkani yhteydessä, jos kerran lumikinokset ja pakkaset jäävät tällä kertaa puuttumaan.

Päätin tehdä matkani – joka muuten päättyy Kanadan Albertan osavaltiossa sijaitsevaan Calgaryn Maailman helluntaikonferenssiin – käsipakaasilla! Silloin ei tarvitsisi mietiskellä vaatteiden valintoja, lippujen hinnat jäisivät halvemmiksi, eikä vanhan kantokäsi rasittuisi liikoja, kun rullat matkalaukussani rupeavat kulumaan.  

Ennen lentokentälle lähtöäni soitin Anita ja Kari Ängeslevälle, jos he voisivat ottaa osan matkatavaroistani siksi aikaa, kun syyskuun alussa palaan Länsi-Göötanmaalle Gräfsnäsin Syyspäiville (31/8-1/9 2019). Jumalan miehet ja naiset ovat aina valmiit palveluun. Upea, maastomallinen, valkeaksi maalattu Toytota lähtikin sitten tavattuamme kuljettamaan keltaista pandasolmiotani, mustia pyhäkenkiäni, farkkuja ja suomenkielistä raamattuani, jotka kaikki saivat koko vaikutusaikansa parhaimman kyydin. Toivon saavani vaatteet takaisin kahden viikon päästä.

Alaskan matkani yhteydessä minulla on kokouksia seuraavissa paikoissa: Wasilla 20/8, Anchorage 21/8, alaskalainen maasturi 22/8, Fairbanks 23/8, Delta 24-25/8, jolloin meillä on lähetyskonferenssi ja jumalanpalveluksia. Tapaan matkalla alkuperäiskansojen lisäksi myös Alaskaan muuttaneita suomalaisia, virolaisia, venäläisiä ja ukrainalaisia. 

Minusta nämä paikkakunnat kuulostavat yhtä eksoottisilta kuin Soppero, Jokkmokk, Pello, Pajala, Jällivaara, Tornio, Kemi, tai miksei vaikkapa Irkutsk, Novosibirsk, Vladivostok, Sulomaj tai Nejungri. Monissa näissä kaupungeissa olen tavannut useita evankelioimattomia, alkuperäiskansoja ja myös poronhoitajia. Tuntuu todella upealta kun on aikoinaan saanut käydä julistamassa sanomaa Villin idän intiaaneille. Nyt on tullut Lännen ja Alaskan alkuperäiskansojen vuoro. Hekin haluavat päästä taivaaseen!

Rauli Lehtonen Kööpenhaminasta – konetta odotellen.