Eduskuntatalossa ukrainalaisten kanssa

Avainmedian viestintäpäällikön Eero Antturin ja freelance toimittaja Heikki Salmelan kanssa saavuimme Ukrainan kirkon 8 johtajan kanssa Arkadianmäelle vasta 15 minuuttia ennen sovittua aikaa. Eduskuntatalon rappusilla oli satakunta ihmistä osoittamasta mieltänsä. Onneksi erotin Syyrian lipun ihmisten joukosta, muutoin olisin saattanut ehkä kuvitella heidän osoittavan mieltänsä meidän eduskuntavierailuamme kohtaan. Löytyyhän Suomesta suuri määrä ihmisiä, jotka ovat suhtautuneet varsin myönteisesti Venäjän toimintoihin sekä Krimillä, että Itä-Ukrainassa ja olisivat näin saattaneet olla vihoissaan vierailumme johdosta.

Eduskunnan odotusaulassa tervehdimme muun muassa Arto Hämäläistä, Aki Miettistä, Tapio Luoma-Ahoa ja Vesa Jääskeläistä, jotka hekin olivat saapuneet Arkadianmäelle kuuntelemaan Ukrainan kirkon johtajien raporttia Donetskin, Luhanskin ja Krimin tilanteesta. Myöhemmin joukkoomme liittyivät myös Patmos-lähetyksen toiminnanjohtaja Pasi Turunen ja Open Doorsin Miika Auvinen, sekä lukuisat muut Suomen eduskunnan ihmisoikeuskomiteaan kuuluvat jäsenet.

Koin tunnelman jopa maagisena, kun ajattelin eduskuntatalon edessä seisovia patsaita: K.J. Ståhlbergin (Suomen ensimmäisen presidentin) ja P. E. Svinhufvudin monumenttien varjot melkein lankesivat yllemme, kun odottelimme sisäänpääsyä. Svinhufvud oli jo vuonna 1914 lähetetty Siperiaan Luumäelle käydyn oikeudenkäynnin jälkeen. En voinut olla ajattelematta myös niitä miljoonia ukrainalaisia, jotka hekin oli kyyditetty Siperiaan 1930-luvun kollektivisoinnin yhteydessä. Silloin nälänhätä ja rutot levisivät eri puolille ”mustan mullan alueita”.

Ajattelin myös pastori Aleksander Pavenkon poikia: Albertia ja Ruvimia, sekä Slavjanskin seurakunnan vanhemmistoveljiä Viktor Brodarskia ja Volodimir Velitshkoa, jotka kidnapattiin vuonna 2014 helluntaipäivän ehtoolliskokouksen jälkeen ja myöhemmin vietiin metallihäkissä teloitettavaksi. Veljien rukoukset ja hengellisten laulujen sävelet olivat ainakin yhden silminnäkijän puheitten mukaan soineet kauniina, kun telottajat latasivat aseitaan ja …

Mielessäni ajattelin Ukrainan miljoonia uhreja, kun nousimme eduskuntatalon ylempiin kerroksiin. Muistelin kaikkia niitä tuntemattomia, jotka 1930-luvulla karkotettiin Siperian vankileireille ja vankiloihin virumaan. Ajattelin myös Pavenkon poikia, jotka itse asiassa saivat lähteä taivaaseen ennen meitä – ja jotka tahtomattaan joutuivat jättämään vaimonsa yksin lapsineen.

Vanhan ystäväni Vesa Jääskeläisen kanssa kävelimme vierekkäin eduskunnan rappusia ylös. Muistelimme muun muassa lähetysnuorissa tekemäämme evankelioimisviikkoa Raumalla joskus 1970-luvulla – silloin kun vielä olimme kauniita ja reippaita. Mitä ylemmäksi nousimme, sen selvemmin muistelin mielessäni amerikkalaista tutkimusta, joka kertoo että jokainen ylöspäin käyty askelma pidentää ihmisen elämää yhdellä sekunnilla. On aivan selvästi ihmisiä joiden elämä yllättäen pitenee uurastusten myötä ja sitten taas toisia, joiden elämä aivan selvästi loppuu ennen aikojaan – tahdomme sitä tai emme!

Kun Kristillisdemokraattien johtaja ja Kansainvälisen Olympiakomitean hallituksen jäsen – maailman mestari, Sari Essaya, oli meitä vastassa, ajattelin edelleen Itä-Ukrainan marttyyreja. Koin niin selvästi että nyt – Arkadian mäen huipulla – Donetskin, Luhanskin ja Krimin vainottujen kristittyjen ääni tulisi kerrankin kuuluville. Vihdoinkin. Syvä hiljaisuus laskeutui auditorioon kun Ukrainan Kirkkojen neuvoston puheenjohtaja Michail Panotshko aloitti raportin maansa vaikeasta tilanteesta. Huomiomme kohdistui Ukrainasta tulleeseen 8 hengen delegaatioon. Siihen kuuluivat helluntaiherätyksen kolme edustajaa, sekä Baptistien, Karismaatikkojen, Adventistien, Vapaakirkon ja Valoa idässä järjestön johtajat.

Tunti siltä kuin aika olisi hetkeksi pysähtynyt. Mielessäni tikittävät kellot lakkasivat lyömästä, kun ukrainalaisten maltillinen äänensävy ravisteli meidät suomalaisille hereille. 2000 kilometrin päässä pari miljoonaa ihmistä on menettänyt kotinsa ja paenneet muille maille, vähän niin kuin karjalaiset toisen maailmansodan temmellysten keskeltä. Ystävät kertoivat miten lähes miljoona asukasta oli paennut Donetskin, Luhanskin ja Krimin alueelta Venäjälle ja noin 1,3 miljoonaa Ukrainan puolelle UNHCR:n tilastojen mukaan.

Kaikki he ovat ihmisiä, jotka elävät kodittomina, isänmaansa menettäneinä, unohdettuina. He ovat jääneet Eurooppaa rasittavan maahanmuuttovirtausten varjoon, vaikka pakolaisten lukumäärä tilastollisesti ylittää Lähi-idästä Länsi-Eurooppaan paenneiden määrän. Pitkä lista numeroita, ihmisiä ilman kasvoja. Keskellä Eurooppaa vaeltavia olentoja, joiden varjot tulisi piirtyä syvälle tajuntaamme.

Jotkut Donbasin alueen kristityistä ovat kärsineet enemmän kuin osaamme kuvitellakaan. Yli 50 kirkkorakennusta on takavarikoitu ja yli 50 prosenttia uskovista on paennut Venäjän miehittämiltä alueilta aina vain kauemmaksi ja kauemmaksi läntisille raja-alueille. Yli 10 evankelisen kristityn arvellaan kuolleen alueella marttyyrikuoleman. He ovat maksaneet hinnan uskostansa Jeesukseen Kristukseen.

Kun lähdimme Ukrainan ystävien kanssa kävelemään eduskunnan rappusia takaisin, alaspäin – kohti ulko-ovea, silloin koin että elämäni oli lyhentynyt aimo askeleen. Vähän niin kuin aika olisi harpannut kohti ikuisuutta. Vapahtajani toinen tulemus oli tullut lähemmäksi kuin milloinkaan aikaisemmin. Idän ystävät olivat kertoneet meille uskon suurista sankareista ja muistuttaneet meitä siitä, että joka vahvana pysyy loppuun asti, se pelastuu.

Rauli Lehtonen